Vain murto-osa maailman eliölajeista on kuvattu

 

Eliölajeja arvioidaan olevan maailmassa lähes 10 miljoonaa. Huolimatta tieteellisen lajinkuvauksen 250-vuotisesta perinteestä, kuvattujen lajien määrä on alle 2 miljoonaa. Erityisesti vaikeammin tunnistettavien lajiryhmien taksonominen työ on pahasti kesken. Monissa tapauksissa lajien erottaminen ulkonäön perusteella on haastavaa tai mahdotonta. Luonnon monimuotoisuuden tuntemuksen parantaminen on erityisen tärkeää nyt sen ollessa uhattuna. Monet eliölajit uhkaavat kuolla sukupuuttoon ennen niiden löytymistä.

​

DNA-lajitunnistus

​

Vuonna 2003 esitettiin ajatus lajien tunnistamisesta DNA-tuntomerkkien avulla (Hebert et al. 2003). DNA määrittelee yksilöiden perinnölliset ominaisuudet, joten jokaisen lajin DNA on erilainen. Idean mukaan lajien nopea ja luotettava tunnistaminen olisi mahdollista, jos perimästä löytyisi alue, jonka muuntelu lajien sisällä olisi pientä ja lajien välillä suurta. Ajatus on verrannollinen kaupallisissa tuotteissa käytettäviin viivakoodeihin, joiden perusteella erilaiset tuotteet voidaan tunnistaa kassalla automatisoidusti ja yksiselitteisesti. Tutkijat ovat todenneet mitokondriaalisen DNA:n sytokromi c-oxidaasigeenin (COI eli cox1) soveltuvan hyvin lajien erottamiseen lukuisissa eläinryhmissä. COI-geenijakso ei sovellu sienten eikä kasvien tunnistamiseen. Sienillä DNA-viivakoodialueena käytetään tuma ITS-aluetta ja kasveilla kahden viherhiukkasessa sijaitsevan geenin (matK ja rbcL) yhdistelmää.

​

DNA-viivakoodit ovat myös tehokkaita ryhmälajien löytämisessä ja erottamisessa. Ryhmälajit ovat ulkonäöltään samankaltaisia mutta biologisesti erillisiä lajeja. DNA-viivakoodien avulla on voitu osoittaa esimerkiksi joidenkin loispistiäislajien sisältävän jopa kymmeniä eri isäntälajeihin erikoistuneita lajeja, joita ei voida erottaa toisistaan ulkonäön perusteella.

​

Maailmassa on valtavasti taksonomista tutkimusta ja lajien määrittämistä. DNA-viivakoodeihin perustuva lajien rajaaminen on herättänyt joissakin tutkijoissa vastustusta, mutta yhä useampi tunnustaa sen hyödyllisyyden. DNA-viivakoodit mahdollistavat aiempaa nopeamman sekä luotettavamman tunnistuksen ja uusien lajien kuvaamisen. Koska suurin osa maailman lajeista on vielä kuvaamatta, taksonomisen tutkimustyön tehostuminen on oleellista.